Voihan röllöjen röllö!

Nostetaan kissa pöydälle: viime viikko oli kamala. Kamalin kaikista ikinä ever. Valehtelisin, jos sanoisin että kaikki meni just nappiin. Peenmarjat; seitsemästä päivästä taisin itkeä neljänä ja jokaikinen asia veetutti. When the going gets tough the toughs get going - or not? Kuolevaisiahan tässä ollaan. Jotenkin vaan niin ironista, että just ehdin edellisessä postauksessa, että dieetti ei oo käynyt pääkopalle ja sit KABOOM - kaikki scheisset iskee kerralla takaraivoon. Viikkoon on mahtunu sellaista draamaa ja hampaiden kiristelyä, että en kyllä ole vastaavaa kokenut pitkään aikaan. En oo ollut luonnollisestikaan myöskään mikään maailman paras avopuoliso, siitä IIIIIIIISO anteeksipyyntö Villelle. Onneksi ollaan oltu jo vuosiavuosiavuooooosia yhdessä ja Ville tietää ja tuntee meikäläisen metkut läpikotaisin; osaa siis ottaa rauhassa, kun toisella myrskyää :)

Suurin asia joka mua tällä hetkellä huolettaa on - niin tyhmältä kuin kuulostaakin - edelleenkin se vatsanahka, jota Röllöksikin kutsutaan. Kyseessä ei ole suinkaan hellittelynimi, vaan ihan puhdas haukkumanimi!

Aamuisin ei ole huvittanu herätä, sen verran masentaa jo katsoa peiliin (kyllä ne aamulenkit on silti vedetty, älkää hihkuko siellä yhtään että ny se kosahti! :D). Ongelma on oikeasti ihan todellinen ja pahentuu jokaikisen menetetyn rasvasolun myötä... Tuntuu kuin olisin unohtanut ne kaikki hyvät puolet mitä kropassa on, ja keskityn vaan niihin huonoihin asioihin ja vellon jonkunlaisessa itsekritiikin, itsesäälin ja itsensä ruoskimisen hybridimallissa. Se ei tunnu hyvältä ja onkin saanut miettimään, että onko tässä enää mitään järkeä; onko ajattelutapa muuttumassa siksi epätervelliseksi täydellisyyden tavoitteluksi, johon oon vahvasti kieltäytynyt lähtemästä mukaan, kun pääpointti on ollut enemmänkin se tekemisen meininki, hyvät fibat ja jatkuva hymyily? Vai pitäiskö sitä vaan purra hammasta ja itku kurkussa jatkaa eteenpäin, kun "se nyt vaan on pelin henki" ja kun kerta oon päättänyt lähteä leikkiin mukaan? Missä menee raja ja jos raja meni jo, mistä mä tiedän sen? Oonko epäonnistunut, jos jätän kilpailun myöhemmälle ajankohdalle, kun nahka on paremmassa kuosissa?



Viime viikolla mietittiin jo alottaisinko Hypoxi-kuurin, jotta nahka saisi lisäboostia vetäytymiseen. Kävinkin juttelemassa Hypofixillä ongelmastani ja kokeilinkin laitteita hitusen. Löysä vatsaviholliseni olisi kuulemma oivaa maaperää Hypoxille, mutta koko homma kaatui siihen, että kesälomat painaa päälle. Hypoxi on kiinni koko heinäkuun ja kesäkuuta on jäljellä enää kaksi viikkoa. Hoitojakso kestää aina neljä viikkoa yhtäjaksoisesti, joten sinne meni sitten sekin toivo. Fiilis oli ja on edelleenkin niiiiiiiiiiin lannistunut.

Meikäläisestä olis hienoa nähdä miltä esim. Suurimman Pudottajan kilpailijoitten vatsat on näyttäneet urakan lopuksi? Onko kaikille sponssattu vatsanahan kiristys vai löytyykö vaatteitten alta kerros tukivaatteita? Miltä heistä tuntuu, kun on tehnyt ison työn kroppansa eteen ja sitten se ei näytäkään siltä miltä haluaisi? Jotenkin tuntuu käsittämättömältä, että mä olen ollut "vain" parisenkymmentä kiloa ylipainoinen ja sitten kaiken työn ja tuskan jälkeen näytän näin revityltä ja riekaleiselta. Vai olenko vaan turhan kriittinen? Pitäiskö osata olla tyytyväinen siihen kaikkeen mitä on kroppansa eteen tehnyt ja tyytyä kohtaloonsa sinä ainaisena löllyvävatsaisena ja arpisena ruttumahana ja unohtaa koko kisahaaveet? Voiko tälle ihan oikeasti enää tehdä yhtään mitään? Päässä on paljon kysymyksiä, joihin en oikein löydä vastauksia...


Viimesen niitin sain eilen poseharkkojen päätteeksi, kun läväytin vatsanahkani esille ja tietämättään yksi juuri synnyttänyt toveri iloisesti ihmetteli, että "oooooiii, onko sullakin tollanen vauvamaha?!". Niinpä. Ex-maha löytyy, vaan ei vauvaa. Mää en tiennyt miten olisin vastannut siihen. Onneksi tilanne oli nopeasti ohi. Enkä siitä niin itseeni henkilökohtaisesti ottanut, milläpä tuntematon ihminen olisi voinut tietää onko meikäläisellä jälkikasvua vaiko ei... :D No, eipä siinä - synnyttäneeltä taidankin kaikin puolin näyttää, kun meikäläisen tissitkin on kaliiberia patalappu. Tyhjät poimuttuneet kolmionmalliset lärpäkkeet, jotka valahtaa kakskyt senttiä alaspäin, kun riisut rintsikat. Kaunista :D Nyt taas vaan mietitään, että onko tää kaikki ihan oikeasti kaiken arvoista?

Vastaus: KYLLÄ. Olen terveempi ja elinvoimaisempi ja kroppani jaksaa uskomattomia määriä asioita (voimatasot on vaan kasvaneet dieetin edetessä, against all the odds!). Nyt vaan mietityttää, että onko tämä se minun rajani, kun tekemisen mielekkyys katoaa ja kumpi se vaakakupissa nyt enemmän painaakaan; hyvä ulkonäkö (jonka saaminen tällä hetkellä tuntuu mahdottomalta) vaiko terve, elinvoimainen kroppa (joka mulla jo on)? Vaikeita asioita!

Kaikesta huolimatta aion jatkaa projektiani. En voi tietää mitä tapahtuu, jos en edes yritä jatkaa matkaa. Nyt on vaan pakko työntää pää avantoon ja pysytellä viileänä, mennä eteenpäin omalla vauhdilla ja jos se ei riitä kisoihin asti, se ei riitä. Jälleen kerran; it's not the end of the world. Näin sanoo järki, mutta tunteet onkin sitten jo täysin eri stoori...

Mun ei varmaan tarvitse edes kertoa kropassa tällä hetkellä pyörivistä kortisoleista ja mitä se tekee mun painonpudotukselle? Viime viikon pudotussaldo pyöreä nolla. Tätä ei ole aiemmin ollutkaan ja sekin vetää mieltä vieläkin matalammaksi. Tässä on kaikki ainekset suuremman luokan katastrofiin, jos en nyt osaa tehdä oikeita valintoja. Juuri tälläisia tilanteita varten on valmentaja, joka antaa oman objektiivisen näkemyksensä tilanteesta ja joka on ennen kaikkea psykologisesti taitava. Sen takia mulla on Matti ja siihen mä luotan kuin kallioon.

Mä olisin enemmän kuin mielelläni kirjoittanut teille positiivisen ja inspiroivan postauksen ja kertonut teille, että kaikki on mennyt hyvin, mutta en halua valehdellakaan. Tätä on elämä ja elämä maistuu välillä aika suolaiselta.

P.S. Löysin netistä yhden aika inspiroivan blogin tähän aiheeseen liittyen. Tässä on tosielämän Suurin Pudottaja, yksi idoleista, ehdottomasti! Tämän lukemisen jälkeen oman ongelmat tuntuu paljon pienemmiltä. Perspektiiviä!

http://goingsmaller.blogg.se/


20 kommenttia:

  1. Voi Minttu! Tolle se munkin maha näytti ja vielä pahemmalta kun on sektiohaava vaakasuunnassa, jossa on aiva järkky määrä arpikudosta kun se on kahteen kertaan aukastu. Jos mä sain oman ruttusen kengurupussin kasaan kisoihin ni kyllä saat sieki! Nahka on ihmeellinen asia kun tarpeeksi rasvattomaksi mennään :) Nyt vaan pää kylmänä etteenpäin! Soot mun idoli! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin tätä ei osaa enää käsitellä. Tuntuu että on tehny KAMALAN työn ja sitten onki vaan ryttynen ja ruttunen nahkakasa, jolla ei ole toivoa siitä että joskus näyttäis normaalilta :D Sitä on niin vaikea ymmärtää ja tajuta, että se nahka oikeasti MENEE KASAAN, kun mistään ei ole nähnyt sitä kehityskaarta muiden osalta; näkee vaan ne ennen ja jälkeen -kuvat, muttei mitään mitä siinä välissä tapahtuu. Hitsit. Enkä oikein osaa luottaakaan siihen että mun nahka vetäytyisi, kun se on ollu aina - 27 vuotta - venyneenä, ei vain yhdeksää kuukautta. Tietääkö se mihin suuntaan sen pitää mennä ja onko mulla enää aikaa? Minttu on nyt epävarma! :D

      Poista
  2. Voi Minttu, sä oot kaunis ja upea ihminen, ja muistat sen noina paskoina ihmisinä. Mistä sä oot lähteny ja mihin sä oot tullu?

    Mä välillä mietin ja pohdin kans blogissa, että bodailenko enää terveyden vai ulkonäön takia (vaikken ole vielä edes kisatavotteita lyönyt lukkoon). En ees tiedä, tykkään tehdä tätä mutta ulkonäkö on kova sana myös. Eikö niitä vois yhdistää? Tavotteet ja niiden tavoittelu on mielettömän tsemppaavaa, tosin tekeehän ne paineitakin mutta kuitenkin.

    Toivottavasti iho palautuu. Sä oot kaunis ihminen, ja ihanaa että uskallat kirjottaa noista inhottavistaki fiiliksistä.
    Oon ollu jo pitkään seuraaja, harvemmin vaan kommailen. Tsempit, oon etätukena ja peukut ja varpaat on pystyssä täällä sinuu varten <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän tässä onkin; pitäis muistaa vaan aina se matka minkä on kulkenut. Sen takia tää nyt onkin vähän hämmentävää, kun aiemmin sitä on osannut arvostaa ja nyt yht'äkkiä se ei riitäkään. Siinä vaiheessa mun mielestä pitää jo vähän tarkastella niitä omia arvoja jo :)

      Kiitos ihanasta kommentista ja varpaista ja peukuista! <3

      Poista
    2. Mä eilen tän tekstin ja mietinnän pohjana tein myös blogauksen omasta muodonmuutoksesta. Mä oikeesti ahdistuin tosi paljon millanen oon ollu. Ahdistaa edelleen. Kaikki vaan tsemppas että mieti kuinka hyvin on käyny että kuvat on just tossa järjestyksessä, mutta silti!
      Ymmärrän tuskas. <3 :(

      Poista
    3. MMmmmmut miks siitä pitää ahistua mikä on ollu? :O Musta se on rikkaus, että tietää myös sen kolikon kääntöpuolen! Häntä pystyyn vaikka hakaneulalla, eiks nii? Eilinen on eilistä ja tänään on just ny! :D <3

      Poista
    4. Totta, mutta vaikee hyväksyä miten oon päästäny itteni tollasee kuntoo! Onneks nyt on nyt. :) <3

      Poista
  3. Hyvä Minttu, älä luovuta! ;) Ehkä se vatsa vetäytyy, jos sille antaa vielä aikaa...onhan sulla vielä monta viikkoa dieettiä jäljellä! Katsot nyt dieettisi loppuun ja jos susta vielä sillon tuntuu, että irtonahkaa on yhä liikaa, passaat kisat ja kokeilet joskus myöhemmin uudestaan! Sitten ainakin tiedät, että susta on dieetille ja hyvä pohjatyö on tehty :) Uskon, että vatsakin tajuaa homman nimen, kunhan se rauhassa saa asiaa pohdiskella!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis minähän EN luovuta! :D Tätä on niin monta kertaa ihmetelty ja pohdittu, että en mää kyllä tällä(kään) kertaa suostu lopettamaan kesken, haha! Kyllä tää tästä, tänään on jo paljon parempi fiilis kun sai ne asiat ulos mitkä on mieltä painanu. Mitä tästä opimme? Pitää aina puhua, kun tuntuu pahalta! <3

      Ja nyt mä meen supisemaan lisää vatsalleni. Toiset puhuu masuasukeille, mä puhun vaan vatsanahalleni. No, eihän sitä kukaan tiiä... :D

      Poista
    2. Oikea asenne! Suu puhutaan pahasta mielestä puhtaaksi! ;) Ehkä sä saat vielä puhuttua sen vatsan ympäri, josko se tajuaisi nyt olevan tosi kyseessä! :D Luinkin jo uudemmasta postauksestasi, että jotain ulkopuolista apuakin on luvassa, mahtavaa! Kyllä sut vielä kisakuntoon saadaan, oot niin rautaa! ;)

      Poista
    3. Nooh, päivä kerrallaan eteenpäin. Ensi viikolla ollaan jo viisaampia senkin suhteen onko mun mahasta pienentymään vaiko ei :D

      Poista
  4. Nahasta en osaa sanoa mitään, mutta kovasti tsemppiä haluan toivottaa! Eiköhän sinun huikea työ palkita ja vatsa alkaa myös ymmärtää mihin suuntaan sen pitäisi vetäytyä ;) Go go vaan vielä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei vitsit, te ootte kyllä ihaneita naisia kaikki tyynni! Vertaistuki paras tuki ja Petraki mukana matkassa :) Kiitos, tällä jatketaan!

      Poista
  5. Moi, rohkea oot kun näytät mahasi. Uskoisin ettei tuosta enää palaudu. Itse olen 2 muksua synnyttänyt ja onnekseni nahkasta ei sitä huomaa vaikka oli iso ja ylikilojakin. Rasvailin urakalla Body Shopin kaakaovoilla, ja vieläkin käytän jatkuvasti BioOilia vähäisiin arpiin. En tiedä kannattaisiko sinun harkita pienimuotoista nahan kiristystä? Tilannehan vaan pahenee kun rasvat häviää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon kai vähän omaksunut sellasen mentaliteetin kun alkoholisteillakin; ongelmaa ei ole, ennenkun sen myöntää ja ennen myöntämistä ei voi parantua! ;D Eli ts. oonkin nyt pyrkinyt siihen, että kerron kaiken tasan suoraan ja kaunistelematta, koska oon tehnyt sitä sen 26 vuotta elämästäni ja enää mä en suostu piileskelemään :D Eli nauttikeehan meikäläisen vatsanahoista, siinä ne ny o, heh!

      Siis faktahan on, että haaveilen ihan aikuisten oikeasti vatsanahan kiristyksestä, kun tavallaan tiedän ettei tosta arpikasasta saa enää normaalia millään. En sen takia, että olisin kauniimpi vaan sen takia, että viihtyisin vihdoin omassa kropassani, kun oon sen eteen niin paljon nähnyt vaivaa. Harmi vaan, ettei ihan just nyt oo heittää sitä viittä tonnia taskusta tiskiin... Eli pitänee pistää lotto (taas) vetämään :D

      Poista
    2. ... niin tosiaan, piti tosiaan vielä lisätä, että siltähän se tällä hetkellä tuntuu, että mitä enemmän sitä painoa menettää niin sitä kurtumpaan vatsa menee, valitettavasti. Niin ironista kuin se onkin :D

      Poista
  6. Kyllä sulla on aikaa vielä saada sitä kasaan, mulla tais olla kisoihin tyyliin 6-7 viikkoa kun maha vielä näytti sellaselle roikkuvalle säkille missä on poimuja enempi vähempi. Siitä se sitten lähti vaan vetäytymään kohti napaa ja yks päivä sieltä alta pilkotti jopa sikspäkki. Mullakaan ei taida olla yhtäkään kuvaa siitä välivaiheesta tallessa, tai voin toki yrittää kaivaa arkistojen kätköistä jos löytyis. Liekkö haluan itekään enää nähä niitä kuvia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on "kiva" kuulla, että kohta saattaa nasahtaa maha kiinni lihaksiin. On muuten varmaan ihan pikkiriikkisen friikki tunne, jos jossain vaiheessa näkee ne kuusikot jostain. En oo nähny niitä IKINÄ. Siitä on hyvä lähtee :DDD

      Huisia kyllä, voi veljet!

      Poista
  7. Mä diggaan tässä sun blogissa erityisesti juuri siitä, että uskallat olla rohkeasti oma itsesi, mitään kaunistelematta ! Mä luulen, että suurin osa, minäkin, tuo blogissaan esille enemmän niitä onnistumisen hetkiä ja haluaa näyttää itsestään vain ne parhaat puolet. Sulle siis lähtee suuri respecti täältä! Mä en noista ihon palautumisista mitään tiedä, mutta sulle toivoisin todella, että se kävisi luonnollista kautta! Olisit sen niin ansainnut :) :) Tsemppiä kovasti täältäkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en usko että projektini onnistuisi, jos keskittyisin vaan siihen että antaisin pelkästään ruususen kuvan ulkopuolelle. Täähän on ihan oikeasti p***e ruvella vääntämistä, eikä mitään pumpulipilvillä leijailua. Ja totuushan se on sanottava, oli se millainen tahansa. Musta se on jo lähtökohtaisesti väärin, että blogissa esitetään vaan ne hyvät asiat. Toki lifestyle/sisustus-blogit on asia erikseen, kun ne keskittyy nimenomaan enemmän siihen estetiikkaan, jolla ei sinänsä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta tällänen treeniblogi on vaan PAKKO pitää totuudenmukaisena, sillä se jota esittelet on sinä itse, ei mikään materia. Itseään ei voi muuttaa, mutta sohvaan voi aina ostaa uudet irtopäälliset ja matot pistää vaihtoon. Itsensä kanssa on oltava siis sujut kaikin puolin :)

      Röllöprojekti tosiaan jatkuu. Sille en suostu antamaan periksi - ainakaan vielä, heh! :D

      Poista

Kiitos kommentistasi!