Voihan röllöjen röllö!

Nostetaan kissa pöydälle: viime viikko oli kamala. Kamalin kaikista ikinä ever. Valehtelisin, jos sanoisin että kaikki meni just nappiin. Peenmarjat; seitsemästä päivästä taisin itkeä neljänä ja jokaikinen asia veetutti. When the going gets tough the toughs get going - or not? Kuolevaisiahan tässä ollaan. Jotenkin vaan niin ironista, että just ehdin edellisessä postauksessa, että dieetti ei oo käynyt pääkopalle ja sit KABOOM - kaikki scheisset iskee kerralla takaraivoon. Viikkoon on mahtunu sellaista draamaa ja hampaiden kiristelyä, että en kyllä ole vastaavaa kokenut pitkään aikaan. En oo ollut luonnollisestikaan myöskään mikään maailman paras avopuoliso, siitä IIIIIIIISO anteeksipyyntö Villelle. Onneksi ollaan oltu jo vuosiavuosiavuooooosia yhdessä ja Ville tietää ja tuntee meikäläisen metkut läpikotaisin; osaa siis ottaa rauhassa, kun toisella myrskyää :)

Suurin asia joka mua tällä hetkellä huolettaa on - niin tyhmältä kuin kuulostaakin - edelleenkin se vatsanahka, jota Röllöksikin kutsutaan. Kyseessä ei ole suinkaan hellittelynimi, vaan ihan puhdas haukkumanimi!

Aamuisin ei ole huvittanu herätä, sen verran masentaa jo katsoa peiliin (kyllä ne aamulenkit on silti vedetty, älkää hihkuko siellä yhtään että ny se kosahti! :D). Ongelma on oikeasti ihan todellinen ja pahentuu jokaikisen menetetyn rasvasolun myötä... Tuntuu kuin olisin unohtanut ne kaikki hyvät puolet mitä kropassa on, ja keskityn vaan niihin huonoihin asioihin ja vellon jonkunlaisessa itsekritiikin, itsesäälin ja itsensä ruoskimisen hybridimallissa. Se ei tunnu hyvältä ja onkin saanut miettimään, että onko tässä enää mitään järkeä; onko ajattelutapa muuttumassa siksi epätervelliseksi täydellisyyden tavoitteluksi, johon oon vahvasti kieltäytynyt lähtemästä mukaan, kun pääpointti on ollut enemmänkin se tekemisen meininki, hyvät fibat ja jatkuva hymyily? Vai pitäiskö sitä vaan purra hammasta ja itku kurkussa jatkaa eteenpäin, kun "se nyt vaan on pelin henki" ja kun kerta oon päättänyt lähteä leikkiin mukaan? Missä menee raja ja jos raja meni jo, mistä mä tiedän sen? Oonko epäonnistunut, jos jätän kilpailun myöhemmälle ajankohdalle, kun nahka on paremmassa kuosissa?

Viime viikolla mietittiin jo alottaisinko Hypoxi-kuurin, jotta nahka saisi lisäboostia vetäytymiseen. Kävinkin juttelemassa Hypofixillä ongelmastani ja kokeilinkin laitteita hitusen. Löysä vatsaviholliseni olisi kuulemma oivaa maaperää Hypoxille, mutta koko homma kaatui siihen, että kesälomat painaa päälle. Hypoxi on kiinni koko heinäkuun ja kesäkuuta on jäljellä enää kaksi viikkoa. Hoitojakso kestää aina neljä viikkoa yhtäjaksoisesti, joten sinne meni sitten sekin toivo. Fiilis oli ja on edelleenkin niiiiiiiiiiin lannistunut.

Meikäläisestä olis hienoa nähdä miltä esim. Suurimman Pudottajan kilpailijoitten vatsat on näyttäneet urakan lopuksi? Onko kaikille sponssattu vatsanahan kiristys vai löytyykö vaatteitten alta kerros tukivaatteita? Miltä heistä tuntuu, kun on tehnyt ison työn kroppansa eteen ja sitten se ei näytäkään siltä miltä haluaisi? Jotenkin tuntuu käsittämättömältä, että mä olen ollut "vain" parisenkymmentä kiloa ylipainoinen ja sitten kaiken työn ja tuskan jälkeen näytän näin revityltä ja riekaleiselta. Vai olenko vaan turhan kriittinen? Pitäiskö osata olla tyytyväinen siihen kaikkeen mitä on kroppansa eteen tehnyt ja tyytyä kohtaloonsa sinä ainaisena löllyvävatsaisena ja arpisena ruttumahana ja unohtaa koko kisahaaveet? Voiko tälle ihan oikeasti enää tehdä yhtään mitään? Päässä on paljon kysymyksiä, joihin en oikein löydä vastauksia...

Viimesen niitin sain eilen poseharkkojen päätteeksi, kun läväytin vatsanahkani esille ja tietämättään yksi juuri synnyttänyt toveri iloisesti ihmetteli, että "oooooiii, onko sullakin tollanen vauvamaha?!". Niinpä. Ex-maha löytyy, vaan ei vauvaa. Mää en tiennyt miten olisin vastannut siihen. Onneksi tilanne oli nopeasti ohi. Enkä siitä niin itseeni henkilökohtaisesti ottanut, milläpä tuntematon ihminen olisi voinut tietää onko meikäläisellä jälkikasvua vaiko ei... :D No, eipä siinä - synnyttäneeltä taidankin kaikin puolin näyttää, kun meikäläisen tissitkin on kaliiberia patalappu. Tyhjät poimuttuneet kolmionmalliset lärpäkkeet, jotka valahtaa kakskyt senttiä alaspäin, kun riisut rintsikat. Kaunista :D Nyt taas vaan mietitään, että onko tää kaikki ihan oikeasti kaiken arvoista?

Vastaus: KYLLÄ. Olen terveempi ja elinvoimaisempi ja kroppani jaksaa uskomattomia määriä asioita (voimatasot on vaan kasvaneet dieetin edetessä, against all the odds!). Nyt vaan mietityttää, että onko tämä se minun rajani, kun tekemisen mielekkyys katoaa ja kumpi se vaakakupissa nyt enemmän painaakaan; hyvä ulkonäkö (jonka saaminen tällä hetkellä tuntuu mahdottomalta) vaiko terve, elinvoimainen kroppa (joka mulla jo on)? Vaikeita asioita!

Kaikesta huolimatta aion jatkaa projektiani. En voi tietää mitä tapahtuu, jos en edes yritä jatkaa matkaa. Nyt on vaan pakko työntää pää avantoon ja pysytellä viileänä, mennä eteenpäin omalla vauhdilla ja jos se ei riitä kisoihin asti, se ei riitä. Jälleen kerran; it's not the end of the world. Näin sanoo järki, mutta tunteet onkin sitten jo täysin eri stoori...

Mun ei varmaan tarvitse edes kertoa kropassa tällä hetkellä pyörivistä kortisoleista ja mitä se tekee mun painonpudotukselle? Viime viikon pudotussaldo pyöreä nolla. Tätä ei ole aiemmin ollutkaan ja sekin vetää mieltä vieläkin matalammaksi. Tässä on kaikki ainekset suuremman luokan katastrofiin, jos en nyt osaa tehdä oikeita valintoja. Juuri tälläisia tilanteita varten on valmentaja, joka antaa oman objektiivisen näkemyksensä tilanteesta ja joka on ennen kaikkea psykologisesti taitava. Sen takia mulla on Matti ja siihen mä luotan kuin kallioon.

Mä olisin enemmän kuin mielelläni kirjoittanut teille positiivisen ja inspiroivan postauksen ja kertonut teille, että kaikki on mennyt hyvin, mutta en halua valehdellakaan. Tätä on elämä ja elämä maistuu välillä aika suolaiselta.

P.S. Löysin netistä yhden aika inspiroivan blogin tähän aiheeseen liittyen. Tässä on tosielämän Suurin Pudottaja, yksi idoleista, ehdottomasti! Tämän lukemisen jälkeen oman ongelmat tuntuu paljon pienemmiltä. Perspektiiviä!

http://goingsmaller.blogg.se/