One day you're in, next day you're out

Haloo haloo, kuuleeko kukaan? Täällä porskutellaan eteenpäin ja koitetaan epätoivoisesti etsiä sopivia välejä suorittaa velvollisuuksia. Huoooh. Oonko mää oikeasti ainoa, joka kärsii jäätävästä ajan riittämättömyydestä,  vai onko meikäläinen oikeesti vaan maailman huonoin organisoija? Kreisi meno!

Tiiättekö mitä? Mulle on nyt ilmestynyt näitä ihmeellisiä dieettipäähänpisto-oireita! Sain dieettipäissäni jonkun maailman karmeimman siivous- ja kodinmööpleerauskohtauksen lauantaina sillä lopputulemalla, että sain jopa pari vuotta pesemättä jääneet ikkunatkin pestyä! :D Ne jotkut viisaammat sanoo, että dieettihöyryissä tulee kehitettyä hulluja obsessioita ja musta tuntuu, että se meikäläisen taitaa olla tää kotipesän rakentaminen (lue: älä vaan vie mua Starkkiin tai Kodin Terraan tai IKEAan tai mihinkään missä voi olla esim. tapetteja, maaleja ja huonekaluja) Voi julli sentäs, remontointi aiheuttaa ikäviä sivuvaikutuksia! :D No, ihan kohta se on ohi!

Seuraavaksi mä en tietenkään kerro myöskään tästä mun taipumuksesta nauliutua telkkarin eteen aina jos siellä sattuu vilahtamaan kakut tai muut leipomukset... Ulla, tuutko tekeen myös mulle unelmakakkua?! Voin laittaa sen pakastimeen!!! Lienee sanomattakin selvää, että en malta millään odottaa sitä Suomen Paras Leipomo -ohjelmaa. Se vedetään niiiiin korostustussilla yli telkkaoppaasta! Tää on outo homma, sillä varsinaisestihan mun ei tee mieli syödä noita leipomuksia (yeah right, kyllä musta tuntuu että jos nokan eteen tuotaisiin ja olisin ns. "normaalissa" elämäntilanteessa, niin kyllä pala jos toinenkin lähtis ääntä kohti, who am I kidding here?). Suurinta nautintoa mä saan, kun saan katsoa kun leivotaan ja kuinka niistä mössöistä tulee kakkua. Vielä parempaa, jos saan haistella kans! :D Oisitte nähnyt meikäläisen Kyproksella leipomossa (anopille sämpylöitä!)... Olisin voinu kuluttaa siellä aikaani vähän kauemminkin. Sori leipomon leidit, jos kakkuvitriineihinne jäi lähtemättömät sormenjäljet!

Edellisviikko on ollu aikamoista pohjamudissa möngertämistä henkisellä puolella. Työstressi on kasvanut jälleen taas ihan megalomaanisiin mittasuhteisiin ja stressitasot huitelee universaalisilla tasoilla. Viksut tiätää, että stressi nostaa kortisolitasoja ja joka puolestaan ei tee tätä dieettirupeamaa ainakaan yhtään helpommaksi. Jokaikisen sadankin gramman pudottaminen vaatii ekstrapaljon eforttia vs. löysin rantein vedetyt läskinpolttopäivät. Siinä tuli hetki jos toinenkin hammasta rutistettua ja valitettava tosiasia on, että joistakin asioista on vaan pakko luopua, jotta projekti pääsee etenemään. Vähemmän töitä, fokus päämäärään. Kiitos kyllä. Muutenkin tuntui, että kaikki scheisse iski just samalla viikolla, nainen ihan riekaleina. Vähän kun jonkin sortin meteoriitti olis pläjäyttäny suoraan naamariin... Arvojärjestystä tuli tarkasteltua jälleen kerran ja sitä on ihan hyvä välillä tehdäkin, että tietää olevansa oikealla polulla :)

No, onneks tuli kuitenkin uusi aamu ja uusi päivä loppuviikosta. Kipeiden päätösten ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen oli aika pudistaa meteoriittipölyt olkapäiltä ja suunnata nokka kohti vastatuulta. Tulipa siinä takareisi-äässitreenin tuoksinoissa todettua, että oon onnekas kun saan tehdä sitä mistä tykkään ja saan vedellä semmosia ammoniakintuoksuisia treenejä melkein just sillon kun hotsittaa. Ja voi pojat, sehän hotsittaa! Oli sellanen huisin hyvä treeni, että mä olin niiiiiiiiin onnellinen salilta lähtiessäni. Arska paisto lämpimästi, sai heittää mustat lasit päähän ja kruisailla kotiin kesäisen Tampereen halki ja radiostakin tuli vielä Posken "Onnenkyyneleeeeet takinkaulukseen, kuin tähti taivaaaaalleeee putoaa". Niinku Sami Saarikin sanoo, se on hel****n jees, ja ohan se! :D

All in all, pähkinänkuoressa; vaikeuksien kautta voittoon. Joka viikko ei ole pelkkää tähtipölyä ja myötätuulta, vaan joskus on oltava sitä vastatuultakin, ettei homma oo liian helppoo. Tästä jatketaan, katse tiukasti horisontissa. Reeni kulkee, kroppa pelittää taas (vatsa ei oo oikein ollut yhteistyökykyinen tässä männä viikoilla, nyt onneksi tuli apuja), orastava uupumus selätetty ja Minttu hymyilee. Kiitos ja kumarrus!

Ja vaikka hemmetin löllöltä olotila edelleen tuntuukin, niin onhan se ny pakko todeta, että oon mää jotain saanu aikaseksikin! Kattokee vaikka!

Hehei, mähän alan oppia näitä poseerauksiakin jo. Nyt mulla on kaula ja vyötärö! :D

Ja vertailun vuoksi...

Tosiasiahan on se, että mä oon ruvennut ramppaamaan vaa'alla liiaksi. Valtuutinkin nyt sitten Villen viemään vaa'an kauas pois ja antamaan sen mulle tasan joka sunnuntai-ilta valmiiksi maanantain punnitusta varten. Saadaan taas yks' stressitekijä vähemmän. Vaikka se nyt itsestä ei kovin stressaavalta tuntuisikaan, niin kyllä se silti takaraivossa pistää ketuttaan, kun se vaa'an lukema heittelee päivästä toiseen ihan häränpyllyä. Ja vaikka sitä kuinka tietää, että nestetasapainojen heittely niitä aiheuttaa niin silti tulee ihan kökkö fiilis, kun lukema on välillä sen puolikin kiloa enemmän kun eilen. Ei kiitos, mä en tarvi enää ylimääräisiä sydämentykytyksiä! :D

Muutenkin on välillä ollut ihan sellainen olo että mitäs hittoa mä tässä projektissa nyt oikein teen. Tällä viikolla taas on tullut sellanen "ääää miks muut on paljon kireämpiä ja isompia jajajaja..." -fiilis useamman kerran (tiedättekö, alan olla jo ihan kaliiberia tikku -  tuntuu että kaikki lihatkin lähtee!), mut sitten oon läpsässy itseäni otsaan ja muistuttanut, että teen edelleenkin hommaa vain itselleni, en muille. Ja niin kauan kun tiedän tekeväni parhaani ja kaiken niinkuin käsketään niin yhtä kauan voin olla turvallisin mielin ja tyytyväinen!

... väistämätön tosiasia on nyt kuitenkin se, että edessä on vielä pitkä matka. Nyt ollaan about puolivälissä, takana on kymmenisen kiloa ja edessä vielä (best guess) n. 12 kiloa. Huimaa. Sanotaan nyt vaikka näin, että ei enää ikinä yhtä isoja pudotuksia kisoihin, kiitos. Joten hyvästellääs nyt vihdoin nämä viimesetkin läskinrippeet ja aletaan paiskoa hommia - hyvällä asenteella tietty!

Loppuun vielä muikkarina niille jotka eivät vielä ole tienneet, vaihtakeehan jo ne teidän mömmöt SportLifeen! Sen lisäksi, että raaka-aineet on taatusti tutkittuja ja puhtaita, eurooppalaista alkuperää niin sen lisäksi se MAKU on jotain iiiiihan eri maailmasta kuin muilla valmistajilla. Ja jos joku meikäläisestä tarvihee tietää niin se, että mun kiäli on herggä ja olen todella kranttu makujen suhteen, että tästäpä sitten. Muihin pusseihin en enää koske, nih! Eikä ole edes maksettu mainos, vaan suoraan meikäläisen SL-sytämmestä :)

Okei, nyt tuntu kauheelta laittaa Antin kuva noitten mun säälittävien selkäfileiden jatkoksi.
Sori Antti, ansaitset parempaa seuraa! ;D

Mites, kuinka moni siellä käyttelee jo SportLifeä, mitä tuotetta ja mitä olette mieltä? :)

P.S. Pitipä muuten ilmoittelemani myös, että enää ei tarvihe sitä blogspotia naputtaa sinne osoitteeseen. Osoite http://www.rautarusetille.com ohjaa sinut myös oikeaan paikkaan :)

Mietin tässä myös twiittaamisen aloittamista. Kuinka moni teistä käyttelee Twitteriä?