Ups and downs

Kyllä se osaa elämä olla varsin yllätyksellistä. Toisella hetkellä kaikki on hyvin, toisella hetkellä mikään ei toimi.

Valehtelisin jos väittäisin (no niin, käsi ylös jonka päässä alko soida Kolmas Nainen just nyt - soriii? :D), että elämä olisi ollut viime aikoina helppoa. Ei se ole. Se on ollut hyvin raskasta, vaikeaa, synkkää ja ikävää. Ei, älkää luulkokaan, että olisin hukannut oman elämäiloni ja positiivisen vireeni ikuisiksi ajoiksi, mutta tähän väliin on nyt ihan julkisestikin pakko todeta, että niitä on etsitty jo vähän aikaa ja etsinnät jatkuvat yhä. En vieläkään osaa paikallistaa tiettyä ajankohtaa, jolloin kaikki alkoi, mutta sen tiedän, että tätä on jatkunut jo monta kuukautta.

Kaikki on jälleen alkanut vaivihkaa työuupumuksesta. Mieli alkoi oireilla muistamattomuudella, keskittymiskyvyn puutteella, poissaolevalla olemuksella, ärtyisyydellä. Olen koettanut helpottaa työperäistä uupumusta muuttamalla työskentelytapojani, hellittämällä ahdistusta pahimpina päivinä mm. etätyöskentelyllä jne. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että toimet eivät ole auttaneet. Nyt ollaan siinä pisteessä, että en saa oikein nukuttua kunnolla ja herään aikaisin aamuyöstä miettimään työmurheita edellisten oireiden lisäksi. Pyörin sängyssä ja nukahdan juuri ennen kellonsoittoa. Keltaiset tarralaput pidetään taskussa töissä, jotta muistan tehdä kaiken ja siltikin unohdan osan. Kaihdan työtovereitani, jotta ei iskettäisi lisää nakkeja. En osaa tehdä työtä pitkäjänteisesti, sillä keskittymiseni herpaantuu todella helposti.

Työuupumus on kuukausien myötä alkanut kerääntyä masennuksen muotoon, joka ulottuu myös työpaikan ulkopuolelle. Se olo kun mikään ei kiinnosta ja kaikki tuntuu tyhjältä on jotain niin kamalaa, että tässä vaiheessa oli pakko puhaltaa peli poikki. Huomasin voivani henkisesti todella pahoin ja ymmärsin, että nyt lähdetään samoille urille joita olen jo aiemmin tallannut vuosia sitten. Harva teistä tietää, että olen sairastanut vakavan masennuksen kuutisen vuotta sitten. Silloin räävittiin naama pohjamutia myöten ja hyvin pitkään - maattiin suljettujen verhojen takana, kun mikään ei kiinnostanut. Se on ollut elämäni rankinta aikaa kaikin puolin. Masennus on... hmmm... kuin Ellille sanoin - olo on kuin hiihtelevällä ameeballa. Meni puolitoista vuotta ja monta psykologikäyntiä ennenkuin tunsin ihan oikeasti jotain. Nyt onneksi tiedän ja tunnen omat rajani ja tunnistan alkavan masennuksen ensioireet ja masennukselle tunnusomaiset ajatuskulut. Nyt oli aika todeta asia ääneen ja lähteä taistoon vanhaa tuttua mörköä vastaan.

Tähän liittyen kävinkin aamusella juttelemassa valmentajan kanssa siitä mitä nyt tehdään. Lienee nyt sanomattakin selvää, että kisasuunnitelmat menevät uusiksi. Mikään maailmassa ei ole niin tärkeää kuin oma terveys. Tällä hetkellä oma kroppani ei ole siinä pisteessä, että pystyisin täysipainoisesti kisaprojektia vetämään eikä (työ)elämäni tällä hetkellä tue kisaprojekti-ajatusta millään muotoa, valitettavasti. Yleinen fiilis on, että salilla käyminen ottaa enemmän kuin antaa. Henki huutaa ravintoa, jota en tällä hetkellä ainakaan saliharrastamisesta saa. Kaipaan hiljaista, stressivapaata elämänkulkua omilla ehdoilla. Matin kanssa tuumattiinkin, että punttaaminen heitetään hetkeksi jäihin ja siirryn päämäärätietoisesti treenaavan statuksesta normaaliksi kuntoilijaksi/harrastelijaksi.  Tärkeintä on kuitenkin se, että käyn salilla juuri silloin kun se tuntuu oikealta ilman pakkoa. Liikkumisen tulee olla iloinen asia, ei suoritettava teko. Saan vapaasti liikkua miten minusta itsestä parhaalta tuntuu, pääasia että elämän ja tekemisen mielekkyys säilyy. Siihen asti kunnes raskaampi treenaaminen alkaa syyhyttää oikein toden teolla edetään nyt hyvin maltillisesti.

Kisaamis-liitännäiset asiat jätetään myös nyt toistaiseksi sivuun. Mulla ei ole lupa miettiä kisabikineitä, asentoharjoittelua, vapaaohjelmamusiikkia eikä mitään mikä saattaisi aiheuttaa pienintäkään ylimääräistä stressiä. Salinvaihdoskin tuli juuri oikeaan aikaan, sillä tunnistin itsessäni WFC:n nurkissa pyöriessäni huiman ison ahdistuksen, jota paikan kilpailuhenkisyys aiheutti. Sykkeellä saan pyöriä rauhassa. Tarkoitus on, että pääsen hetkeksi hengähtämään fitness-kuplan ulkopuolelle tekemään ja ajattelemaan myös niitä asioita, joista olen viime aikoina tuntenut jääväni paitsi.

Tietysti päätös kisojen siirtämisestä surettaa, mutta samalla myös olo on varsin huojentunut. One stress factor down! Varmaa on, että kisaamaan tulen - missä ja koska onkin sitten eri asia. En suostu antamaan periksi enkä missää nimessä luovuttamaan, niin pitkä matka ollaan jo kuljettu.

Matka jatkuu - siitä voitte olla varmoja. Valmentaja seisoo vierellä, tuli mikä tahansa.